Aloittaessani retkeilyn Saariselällä oli käytettävissä vain Taloudellinen kartta 1:100 000 kuten muillakin vaeltajilla. Tosin juuri noihin aikoihin oli tullut markkinoille Suomen Ladun sekä Imatran Lapinkävijöitten laatima kartta, mutta niistä en tiennyt mitään. Taloudellinen kartta ei antanut paljonkaan osviittaa. Siinä oli kylläkin Suomujoen pääuoma osapuilleen kohdillaan, mutta sivupurojen merkintä ontui pahasti eikä joen varren suurimpia lampiakaan löytynyt. Luirojärvi oli kartassa kohdallaan.
Olin onnekas kun ensimmäisellä vaelluksella otin Aitaojan varresta suoran suunnan Luirojärvelle ja kuljin laelta laelle. Silloin saattoi luoda lakimailta yleisnäkymää ja painaa mieleen missä mitäkin saattaa olla. Kuitenkin retkeily Taloudellisen kartan varassa oli pitkälti seikkailua.
Ote on Taloudellisen kartan Vuotso lehdeltä ja vuodelta 1943. Kopsusjärven ja Tuiskujoen välinen alue täysin harhaanjohtavasti esitetty.Tämä on topografikartta 1:50 000 vuodelta 1980. Värit ovat tätä uudemmissa hailakampia, mutta tämä sopii vertailukohdaksi vanhaan Taloudelliseen. Nimistökin on vähän muuttunut, mutta erityisesti panee merkille Taloudellisen kartan ruskean värityksen, joka taisi tarkoittaa tunturiylänköä.
Juuri näihin aikoihin näyttää siltä, että suomalaisia paperikarttoja ei enää tuoteta. Karttakeskus kuulemma myy vanhaa varastoa loppuun. Syynä lienee se, että suunnistetaan puhelimien varassa ja luotetaan gps:sään. Paperikartta ei paljon paina, eikä kompassikaan. En luottaisi pelkästään puhelimiin. Gps on osoittautunut häirinnälle alttiiksi ja puhelimelle voi tapahtua vaikka millaista vahinkoa.
Sain hiljakkoin edesmenneen retkikaverini Jussin retkipäiväkirjan. Katselenkin nyt tuota ensimmäistä vaellusta hänen silmiensä kautta. Jussi oli luokkakaverini ja toimme silloiselle kotipaikkakunnallemme partioharrastuksen 1956 ja 1957 vaihteen tienoilla. Aluksi olimme "Samoilijoita", kuten siihen aikaan nimitettiin sellaisia, jotka toimivat yksilöinä tai pieninä ryhminä alueilla, joissa ei ollut lippukuntia. Runsaan vuoden kuluttua sellainenkin aikaansaatiin. Vuonna 1960 olimme jo olleet nelisen vuotta tuon harrastuksen parissa ja retkeilleet paljon kaikkina vuodenaikoina kotipaikkakunnallamme tai lähiseuduilla. Olimme kokeneita metsissä liikkujia suunnitellessamme ensimmäistä vaellustamme Saariselälle.
Jussin retkipäiväkirjan etusivu. Me kaikki kolme, Jussi, Kari sekä allekirjoittanut, tavoittelimme partiolaisten kaukoretkimerkkiä "Karhunhammasta" ja sitä varten piti olla päiväkirja sekä tutkielma jostakin vapaavalintaisesta retkeilyyn liittyvästä aiheesta. Kukaan meistä ei sitä merkkiä saanut. Meillä ei ollut valmiuksia siihen aikaan vaadittavaan tutkielmaan.Jussi oli varsin hyvä piirtäjä ja hän kuvitti vihkosensa sivuja.Ensimmäisen kulkupäivän aukeama.Ensimmäisen illan vaikutelmia.Toisen kulkupäivän tunnelmia. Jussin kiinnostus sillan rakenteisiin kuvastaa hänen tulevaisuuttaan. Hän opiskeluittensa jälkeen perusti arkkitehtitoimiston.Toisen päivän jatkoa...Karhuunkin saimme tuntumaa. Ei meillä ollut minkäänlaista pelkoa sen suhteen. Olimme siinä vakaassa luulossa, että mesikämmen aina väistää ihmistä. Vasta paljon myöhemmin itse pääsin toteamaan, että käsitys oli väärä.Tekstiä välipäiviltä, kun olimme jo leiriytyneet ja kuljeskelimme lähialueilla mm Hietajärvillä.Jussin laatima piirrosluonnos Pyhä-Nattasen huipulta.Rinkkojemme runko.Jussin suunnitelma oli hyvä. Itselleni se kelpasi noin 35 vuoden ajan pienin muutoksin silloin, kun lapsien ollessa pieniä, tarvitsin lisää tavaratilaa.
Kuten omassa vuoden 1960 vaelluskertomuksessani olen maininnut, niin Jussihan sairastui siirryttyämme Pyhä-Nattasen länsipuolelle leiriin. Hän oli luultavasti saanut tartunnan Karilta ja tultuamme koteihimme, niin sairastuin minä.
Olen hieman huvittunut siitä, että Jussi ei tekstissään lainkaan mainitse omasta kalaonnestaan mitään, saatuaan Pyhä-Nattasella tietää, että olemme luonnonpuistossa. Myöskään suurella vaivalla tehdystä rosvopaistista hän ei kerro halaistua sanaa.
Jussi oli erinomaisen kätevä käsistään sekä hyvä suunnittelija ja epäilemättä teki hyvää jälkeä omassa ammatissaan. Vaikka nykyisin on olemassa valmiita rinkkoja tarjolla sadoittain, niin suosittelen Jussin rungon mallia sekä omatekoista pussiosaa. Se on hyvä kantaa.
Hieman koholla ollut lantiohihna työnsi selkäosan kiristettyä kangasta selkää kohti. Pussiosan painopiste oli lähellä selkää eikä vetänyt taaksepäin. Runkoon voi kiinnittää poikittain teltta ja makuupussi, mikä ei oikeastaan nykyrinkkoihin ole mahdollista.
Rautulammen majoitustilanne vuonna 1966 Juhannusviikolla. Rakennus sijaitsi Rautulammen pohjoisrannalla ja varustuksesta voi mainita, että perällä sijaitsi takka. En tiedä arkkitehtiä enkä rakentajia, mutta sen verran uskallan arvioida, etteivät kustannukset kohonneet kovinkaan korkealle.Lopetellessani vaellusta vuonna 2021 ja tullessani Rautulammelle Hikiojan latvojen suunnasta, erikoinen näkymä yllätti. Rakennukset eivät olleet vielä silloin valmiita ja ne olivat erotettu lippusiimalla uteliailta. Äkkipäätä tuli mieleen, että rakentajilta oli unohtunut vatupassi.Vuonna 2023 lopetin jälleen Rautulammen kautta. Silloin pääsin piipahtamaan ohikulkiessani sisätiloissa. Siistit olivat tilat ja jälki oli viimeisteltyä. Juuri kuulin väitteen, että uudet rakennelmat olisivat maksaneet liki 400.000 euroa. Se taitaa ylittää vuoden 1966 rakennuksen kokonaiskustannukset.
Meillä oli tarkoitus lähteä kohta kesäkuun alussa, mutta säät olivat silloin kovin epävakaat. Tilanne sen suhteen ei paljon muuttunut, joten päätimme lopulta lähteä matkaan perjantaina 14 kesäkuuta Kiilopäältä.
Sää oli ensi alkuun todella hyvä.
Olimme vasta iltapäivällä liikkeellä, joten päätimme kulkea Suomun latvan laavulle telttailemaan.
Kiilopään eteläisellä kupolilla, alkoi taivaalle kertyä enemmän pilvikatetta Nattasten keilojen tultua näkyviin, mutta kulkuilma oli edelleen hyvä.
Erehdyimme tästä kulkemaan mönkijäuraa myöten, vaikka aina aiemmin olimme suunnanneet suoraan laavulle. Mönkijän jälki oli kurja. Päästiin perille silti sitäkin kautta. Teltta pantiin pystyyn laavun lähettyville.
Kokeilimme uutta makuualustaa, jossa oli "integroitu pumppu". Ensi alkuun pumppu ei toiminut, vaan sitä piti kyllä autella puhaltamalla. Saatiin se silti melko suurella vaivalla täyteen. Yö sen päällä vietettiin.Aamu oli laavulla kaunis. Aterian jälkeen lähdettiin kulkemaan kohti Suomun ruoktua.Pihamaa saavutettiin pian. Taustalla häämöttää uuden uutukainen vessa.
Valmistelimme aterian ja sitten lähdimme käväisemään Kopsuksella. Vanhan kämpän takaa nousimme vaaran yli. Kokeilimme vähän ennen lakea puhelinta, mutta Kaunispään suunnalta ei tolppia löytynyt. Vanhastaan tiesin, että laelta kyllä kuuluu ja sieltä yhteys löytyikin.
Jyrkkää rinnepolkua alas selvittiin.Järvelle tullessamme taivas oli vetäytynyt uhkaavasti pilveen, mutta ei satanut.Rannassa kasvoi ruohokanukkaa.Lammen lähettyvillä olevat pitkokset alkavat olla elämänsä ehtoossa.Vaaran rinne järven suunnasta on ehkä vastapuolta jyrkempi ja puolivälissä oli syytä vähän hengähtää.Vanha ruoktu on saanut uuden katon, mutta muuten se on melko huonossa kunnossa.
Toinen yö vietettiin uuden ruoktun lähettyvillä. Paikalle alkoi kertyä väkeä mm Suomen Ladun retkiporukkaa melko iso joukko. Seuraavana päivänä lähdimme Aitalammen tulipaikan suuntaan. Siitä käännyimme jokivartta alaspäin kohti Salonlammen laavua.
Siellä valmisteltiin ateria. Koska tuloreitissä oli moittimista, niin päätimme palata suoraan vähän etelämpää sekä kalliojaksoa kiertäen.Luonnonihmeitä tavattiin sieltäkin.
Reitti oli jokivartta parempaa, mutta alkoi sataa melko reippaasti. Sitä riitti Aitalammen tulipaikalle saakka, mutta sitten poutaantui. Palasimme Suomun ruoktun tuntumaan ja vietimme siellä seuraavan yön.
Etsin kämpän nurkalta purkinlitistintä, jollainen siellä joskus oli. Ei enää ollut. Sitten etsin puusuojasta kirvestä hakatakseni purkkini litistyksiin. Ei ollut kirvestäkään, vaan kuvan kaltainen laite. Se ei soveltunut purkin käsittelyyn, joten jouduin klapilla hakkaamaan sen haluamaani muotoon. Ehkäpä nykyvaeltajalle kirves on vaarallinen väline ja tuo insinööritaidon ihme on turvallisempi.
Meillä oli kovin vähän aikaa varattuna ja niin seuraavana päivänä palasimme Suomun latvalle, tosin toista puolta jokivartta kuin tullessa. Itse asiassa se oli paljon parempi alusta kuin kovin kulunut mönkijäura.
Laavulla kuitenkin piti vielä ottaa rennosti.
Vietimme vielä yön teltassa laavun tuntumassa. Yöllä vähän satoi, mutta aamu oli poutainen. Lähdimme nyt nousemaan rinnettä suoraan kohti lakea. Reitti oli huomattavasti parempi kuin mönkijäura. Monenlaista kukkaa oli rinteessä mm sinistä orvokkia silmien iloksi. Päästyämme laella mönkijäuralle, tuli vastaan pari puiston mönkijää. Nähtävästi he olivat menossa asentamaan ennen Aitalammen tulipaikkaa olevalle kosteikolle metallisia ritilöitä ylitystä helpottamaan.
Eipä aikaakaan kun olimme autollamme, maksoimme parkkimaksut sekä pääsimme suihkuun ja kotimatkan alkuun.
Huhtikuulla 2024 on eri medioissa ollut uutisia ilkivallasta mm Pirkanmaan alueen ulkoilupaikoille rakennetuilla tulipaikoilla. Muualla eteläisessä Suomessa on vastaavasti jopa varasteltu sinne vietyjä polttopuita ja jos on sattunut olemaan joku asuinrakennus lähellä tulipaikkaa, niin näistä yksityisistä ulkorakennuksista on haettu luvatta polttopuita. Viimeksi kuului Rovaniemen lähikylistä, että sinne paikallisten asukkaiden omaksi ilokseen tekemiä yksityisiä tulipaikkoja ja laavuja olivat ulkomaiset matkailuyrittäjät hyödyntäneet käyttämällä niitä omaksi hyväkseen. Ilkivaltaa muistan olleen jo vuosia sitten Seinäjoella, jossa kaupungin rakentamia laavuja ja tulipaikkoja rikottiin sekä useaan kertaan poltettiin.
Muutamat nuoret (?) ihmiset eivät näköjään mitenkään voi välttyä kiusaukselta tehdä tuon kaltaista pahaa. Valitettavasti ne paikat, joihin pääsee helpohkosti, ovat toistuvasti ilkivallan kohteena.
Toisen tyyppistä toimintaa on Rovaniemen tuntumassa. Siinä toimitaan samaan henkeen, kuten aikanaan muutama ulkomainen matkailuyritys, jotka Saariselällä uskottelivat vuokranneensa tupien avoimiakin puolia omaan käyttöönsä. Sehän nyt tietysti aiheutti konflikteja.
Kannattaisi tehdä ulkomaalaisille yrityksille täysin selväksi, ettei tämä käy päinsä ja muutenkin ulkolaisia ihmisiä valistaa tehokkaasti siitä, etteivät pohjoisen ihmiset ja kodit ole vapaata näyttelyaluetta, jossa voi käydä kurkistelemassa ikkunoista sisälle paikallista elämäntapaa.
Olen ollut sitä mieltä, että kun kansallispuistoista annetut lait mahdollistavat erilaisia rajoituksia jokamiehen oikeuteen, niin sitä pitäisi hyödyntää. Nykyisin aina vain harvempi suomalainenkin osaa liikkua turvallisesti luonnossa puhumattakaan ulkolaisista ihmisistä. Puistoihin tulevilta pitäisi edellyttää jokin perustaso taidoista sekä retkietiketistä silloin kun tavataan muita liikkujia.
Piittaamattomuutta voi tavata kaukanakin. Keräilin joskus tämän laavun ympäristöstä melkein parikymmentä Sandelsin oluttölkkiä. Ihailen edelleen Imatran Lapinkävijöiden henkeä heidän rakentaessaan Muorravaarakan ruoktuaan. Heidän aikanaan ei sotkettu ja rikottu paikkoja sekä kunnioitettiin muita liikkujia.
Maaliskuulla 2024 uutisoitiin Saariselällä vatsatautiepidemiasta. Vaeltajia oli noudettu mm Tuiskukurusta. Syyksi arveltiin mediassa mm kämppien huonoa hygieniaa. Myöhemmin ilmeni että taudin aiheuttaja oli Noro-virus. On jokseenkin selvää, että jos tuvassa on yksikin tuon taudin kantaja, niin sen saavat kaikki. Voin kuvitella, miten tuskallista on talviaikaan saada tuollainen virus.
Viime kesän vaelluksella en käyttänyt tupaverkostoa yöpymiseen. Kesäisin tahtoo sisällä olla surisemassa pieniä pistiäisiä ja siitä syystä on paljon parempi olla teltassa. Siellä on myös oma rauha. Talvella tietysti olisi mukava välillä kuivatella helposti vaatteita, mutta onnistuu se ulkosallakin. Hyvin tulisin toimeen vaikka alueella ei olisi yhtään kämppää.
Nykyään vaeltajat vaativat palveluita. Sitä puolta onkin paranneltu. Verkkopusseissa on valmiiksi pilkottuja polttopuita, joita viimeksi saatujen tietojen mukaan on riittänyt varastettavaksi saakka. Kun miettii, mitä polttopuiden rahtaaminen, vessojen tyhjentäminen ja muu huolto vaatii, niin työmäärä ja kustannukset ovat valtavat. Silti vaeltajat tuntuvat vaativan lisää sitä ja tätä.
Mahtaako monikaan käsittää, miten vähän kulunut luonto olisi ilman tätä.
Kun käväisin Tammikämpällä vuosituhannen vaihteessa kevättulvien aikaan, niin patoarkuista ei ollut näkyvissä kuin toisesta pieni kymmensenttinen nirkko. Silloin padolta johtivat pitkospuut kohti kämppää viisi-kuusikymmentä metriä. Ne kelluivat silloin vedessä. Saatoimme sauvoa veneemme vielä hieman pitkoksia pidemmällekin kämpälle johtavan polun varteen. Padolta johtikin selvä polku aivan kämpälle saakka. Piha-aukio oli pysynyt melkein sellaisenaan 1930 lopusta saakka. Puustoa ei ollut kasvanut eikä pihamaa sanottavasti ollut ruohottunut. Selvästi nähtävissä olivat poissiirrettyjen rakennusten perustat. Kolmesti veneilin kämpän ohi 2000 luvun ensimmäisellä kymmenellä, eikä tilanne ollut sanottavasti muuttunut.
Vuonna 2019 heinäkuulla kävin paikalla uudelleen. Olin lukenut, että vanhan kämpän sijaan oli tehty uusi ja käväisin katsomassa millainen se oli. Kun pääsin patoarkkujen ohi, en enää nähnytkään polkua. Nuori koivikko oli täysin tukkinut reitin. Jouduin kiertämään Luirojokea pohjoispuolelle, päästäkseni rantautumaan uuden kämpän polun päähän. Muutenkin joen rannat olivat selvästi rehevöityneet.
Kämpän pihamaa oli ruohottunut, polku oli kadonnut eikä siirrettyjen rakennusten pohjia enää näkynyt.Myös jokivarsi oli kasvanut pajua ja koivua täyteen. Taustalla näkyvät patoarkut.Vertailun vuoksi samasta rannasta yläjuoksun suuntaan vuodelta 1993.
Samalla tavalla saatoin hämmästyä mennessäni Suomun Niemivaaran lounaiskuvetta 2020 luvun alussa. En ollut siellä ollut runsaaseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Silloin siellä oli runsaan kymmenen hehtaarin paljaaksi hakattu aukko. Kuvittelin silloin, että menee pitkään ennen kuin taimisto ottaa siihen kiinni. Nyt en ollut tuntea paikkaa. Kauttaaltaan siellä kasvoi hyvinvoiva nuori männikkö, joiden vuosikasvu oli reippaassa vauhdissa.
En mitenkään osaa kuvitella näihin melko nopeisiin muutoksiin, muuta kuin ilmaston lämpenemisen.
Kokenut vaeltaja osaa valita välineensä. Hankikelillä sopivat alle jopa pitkät latusukset, mutta pehmeämmillä pitää olla suksilla pituutta ja leveyttä.
Taas on ollut uutisia kovin murheellisista tapahtumista. Kyse oli uutisten mukaan kokeneesta vaeltajasta, kuten aikaisemmassakin tapauksessa, joka sattui Kemin-Sompion alueella.
Olen kirjoitellut aiheesta monesti aikaisemminkin, mutta kertaan jos sattuisi että joku olisi aikeissa lähteä talvivaellukselle luulojen varassa. Talvinen vaellus on aina riittämättömillä tiedoilla vaarallista.
Ensinnä kokenut vaeltaja ei lähde tunturiselänteelle kun tuuli tuiskuttaa lunta ja varsinkaan kun pakkasta on reilut 20 astetta. Sen toki voi tehdä jos kyseessä on hyvin lyhytaikainen selänteen ylitys. Muuten vaeltaja valitsee laaksojen kautta reitin vaikka se olisi pitempikin. Kokenut vaeltaja ei ota suksia ja sauvoja pois tunturiselänteellä siten, että tuuli vie ne mennessään.
Kokeneelle vaeltajalle ei tule kylmä, sillä hän valitsee vaativiin olosuhteisiin vaatteet, huolehtii käsiensä ja jalkojensa lämpimyydestä, suojaa kasvonsa ja hänellä on suojalasit.
Kokenut vaeltaja suunnittelee reittinsä niin, ettei hän kulje jyrkkien rinteiden ylä- ja alapäässä. Matalallakin jyrkänteellä lumi lomahtaa, kun tuuli tuiskuttaa yläpäähän riittävästi lunta.
Kokenut vaeltaja ei hiihdä itseään näännyksiin, vaan sitä ennen pystyttää varusteissaan olevan teltan ja menee lepäämään kunnolliseen talvimakuupussiin, jonka on testannut etukäteen.
Kokenut vaeltaja pitää varusteissaan yllättävien tilanteiden varalta esimerkiksi vähän nauloja, narua sekä monikäyttöistä ilmastointiteippiä.
Kokeneella vaeltajalla on mukanaan työkaluista vähintään kirves ja puukko. Lumilapiostakaan ei olisi haittaa.
Vaikka kokenut vaeltaja aikoisi käyttää kämppäverkostoa hyväkseen, niin hän tietää ettei se aina onnistu ja varustautuu sen mukaisesti. Jos kuitenkin hän tarvitsee kaikesta huolimatta apua, niin hän etukäteen on selvillä mistä kohdista puhelinyhteys on mahdollinen.
Kokenut vaeltaja osaa suunnistaa. Myös alueen yleiskuva on hyvä pitää päässään sekä pääilman suunnat. GPS laitteesta voi loppua virta tai on sitä häirintää. Kompassikin voi pudota ja kartta joutua hukkaan. Näistä syistä pitää kyetä jonkinlaiseen määrätietoiseen suuntaan, joka vie ihmisten ilmoille.
Vuonna 2023 UKK kansallispuisto juhlii 40 vuotista taivaltaan sekä Suomen Ladun Kiilopää 60 vuotisjuhlaansa. Itse kiersin elokuulla 2023 osan 60 vuoden takaisesta reitistäni, kuten vaelluskertomuksissani olen tarkemmin selvitellyt.
Palasin vaellukseltani Rautulammen kautta Kiilopäälle. Kulku-ura oli vanhalle retkeilijälle karmean näköinen. Niilanpään selänteeltä näin, että samanlainen ura johti kohti Suomun ruoktua. Nämä kulku-urat ovat syntyneet lähes yksinomaan puiston mönkijöiden huoltotoimista. Olen marmattanut tästä aiheesta useasti tuloksetta ja jopa tehnyt Oikeuskanslerin virastoon kantelun asiasta. Kantelu "pehmennettiin" siirtämällä asian käsittely asianosaiselle. En saanut kovinkaan hyvää kuvaa Oikeuskanslerin virastosta. Se koetti luistella vastuusta tehdä päätöstä ja myös onnistui siinä.
Suomen Latu osti vuonna 1963 Kiilopään alueen ja ryhtyi siirtämään sinne ostamaansa metsätyökämppää. Asiaa kritisoi vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Raimo O. Kojo. Hän katsoi ettei Suomen Ladun olisi pitänyt perustaa keskustaan niin lähelle Kiilopää tunturia, vaan olisi pitänyt pysytellä nelostien tuntumassa. Ladun silloinen toimitusjohtaja Jonne Saastamoinen pahoitti Kojon kannanotosta mielensä ja katsoi Kojon olevan turhan mustasukkainen ja vastahankainen.
Olin silloin ja vielä enemmän nykyisin samaa mieltä kuin Kojo. Olen aivan varma siitä, että Kiilopään alue ei olisi läheskään niin kulunut jos Suomen Latu olisi perustanut toimipisteensä maantien varteen.
Suurin kritiikkini kohdistuu kuitenkin kansallispuiston moottoriliikenteeseen ja muuhun toimintaan. Jälkimmäisestä voi mainita mm surkeasti epäonnistunut "molokkitoiminta". Kansallispuistosta annetun lain mukaisesti, pitäisi puiston johdon keskittyä erämaaluonnon säilyttämiseen. Se menee jopa edelle erityisoikeuksia omaavan poronhoidon. Puiston johto on ollut täysin hampaaton poronhoidon ynnä muun "paikallisten" moottoriliikenteen valvonnassa ja se näkyy täydellisenä piittaamattomuutena ja tuhoamisena.
Elokuussa 2023 valmistuneen tutkimuksen mukaan Lapin jäkälämaista vain seitsemällä prosentilla on kelvollinen jäkälikkö ja nekin maat ovat yleensä rajavyöhykkeillä tms alueilla.
Olen aiemminkin todennut, että tullessani ensimmäisen kerran Saariselälle vuonna 1960, kiinnitin huomiota jäkälän vähäisyyteen. Jo silloin tajusin että porokanta on liian suuri. Poronomistajat ovat nykyisin todenneet jäkäläkatoon syyksi metsien hakkuut sekä tekoaltaiden rakentamisen. Kyllä niilläkin on vaikutuksensa, mutta suurin syy on ylisuuret poromäärät. Oman osansa tähän katoon ovat tuoneet mönkijät ja muut moottoriajoneuvot. Täydellistä ajattelemattomuutta on joidenkin poroaitojen tuntumassa olevat sadankin metrin levyiset ajourat. Poronhoito tulee ilman muuta kaatumaan ruokamaitten puutteeseen.
Puiston johto eikä myöskään Suomen Latu ole kyenneet suojaamaan alueen ainutlaatuista luontoa tai edes osoittaneet halua tehdä sitä - muuta kuin puheissa.
Saariselän-Kiilopään alueella on nykyisin valtavasti palveluita.
Ymmärrän toki sen, että kaikki eivät voi olla retkeilijöitä ja heillekin pitää järjestää mielekästä oleskelua lähellä mukavaa luontoa. Tässä mielessä Saariselkä-Kiilopää akseli tarjoaa monenlaista, mutta sitä ei olisi saanut laajentaa Rautulammelle eikä Luulammelle Suomun ruoktusta puhumattakaan. Kiilopään Rautulammen kulku-uralla saa kyllä kaivinkone ja helikopteri vierailla useampanakin vuotena.
Tiistaina 8 elokuuta 2023 vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut yhdeksän aikoihin aamulla Kopsusjärven tienhaaraan. Tarkoituksenani oli kulkea osittain 60 vuoden takaista vaellusreittiäni. Osittain johtui siitä, että nyt oli minulla aikaa seitsemän päivää, kun vuonna 1963 käytimme reittiin 12 päivää.
Kun vuonna 1963 Kopsusjärven tien alkupäässä korjailin rinkkani viilekkeitä, näkyi taustalla vähän Raututuntureiden selänteitäkin.Nyt osapuilleen samassa paikassa oli metsä peittänyt näkymät.
Sää oli lämmin, mutta pian sumupilven tapaiset peittivät taivaan ja leppeä tuuli puhalsi kaakosta. Sääskiä ei näkynyt missään. Oli oikein hyvä kulkuilma. Melko pian taivalsin reitin varrella nykyään sijaitsevalle puulaavulle. Siellä istuskelin puuvajan hakkuupölkyllä nauttien välipalaa, kun idästä pyöräili paikalle nuori nainen. Hän ryhtyi nuotion tekoon. Katsoin rinkkani lämpömittaria. Se näytti 24 astetta. Maasto oli aika kuivaa ja tuuli puhalsi. Vaikkei ole kulovaroitusta, niin niissä olosuhteissa pitäisi malttaa mielensä.
Jatkoin matkaa ja nousin Tankapään eteläiselle selänteelle. Sumupilvet pyyhkiytyivät pois ja aurinko alkoi porottaa. Tuli turhan kuuma. Pian olin kuitenkin Kopsusjärvellä, jossa ryhdyin aterian tekoon ja sen nautittuani, laskeuduin portaita järven rantaan sekä menin uimaan. Vesi oli lämmintä mutta virkisti.
Järven pohjoistöyräälle on joskus vuosia sitten tehty rantaan johtavat puuportaat, jotka kyllä alkavat olla elämänsä ehtoossa.
Kunhan olin kuivatellut, jatkoin matkaa Kopsuslammelle, jota on jo hyvän aikaa kutsuttu Tammakkolammeksi. Olin yltäpäältä hiessä, kun olin tullut uintipaikaltani tämän lyhyen matkan lammen kämpälle.
Vuonna 1963 retkiporukkamme yöpyi kämpässä.Nykyisin kämppä on varaustupa, jota saa vuokrata kylläkin melko muodolliseen hintaan. Helteestä huolimatta jatkoin matkaa, lähtien pohjoisessa kohoavan vaaran jyrkälle rinteelle.
Hiki tippui vuolaasti, ennenkuin pääsin vanhalle Suomun ruoktulle. Onneksi matkan varrella on muutama puro, josta saattoi ammentaa täydennystä nestevajeeseen.
Kämpän ovi oli apposen auki ja myös väliovi. Viimeinen vieraskirjaan merkinnän oli tehnyt sen viisi päivää aiemmin. Suljin ovet. Ylitin Suomun ja siellä tuli vastaan pariskunta, joka oli matkalla kämppää katsomaan.
Olin menossa Aitaojalle yöpymään. Kun pari vuotta aikaisemmin olin samoissa aikeissa ja kuljin vanhaa reittiä Suomun etelärantaa Aitalammelle, niin Aitaojan ylitys ei onnistunutkaan. Nyt ajattelin kiertää toista puolta. Tullessani Suomun varren tulipaikalle, nousin Tuiskukuruun johtavaa polkua puolisen kilometriä ja käännyin sieltä länteen. En aivan päässyt vanhaan leiripaikkaan sitäkään kautta, mutta lähelle kuitenkin.
Leiripaikaltani näkymä Aitalammelle.
Puolen yön aikoihin taivas vähän punersi. Tällä paikalla tapasin vasta pienet siivekkäät. Sääskiä oli jonkin verran mutta sitä enemmän mäkäräisiä ja polttiaisia.
Aamulla jatkoin matkaa. 60 vuotta sitten suuntasimme tältä leiripaikalta jokseenkin suoralla suunnalla kohti itää, tosin suunnaten aina korkeimmalla kohdalle selännettä. Arvelin voivani jouduttaa matkaani kiertämällä Vintilän tunturin mönkijäuraa myöten. Ei se ehkä olisi kannattanut. Polku on suurelta osalta kuin huonosti tehtyä mukulakivikatua. Harrihaaran kosteikon kohdalla oli mönkijöiden sotkema mutakenttä. Tuiskukurun läntisellä laidalla tuli vastaan pari miestä, jotka kehuivat käyneensä Luirolla saunassa. Itselläni ei ollut sitä aikomusta. Vielä Tuiskukurun kämpän jo näkyessä, tuli vastaan mies koirineen.
Vilkaisin avoimelle puolelle. Jos ulkona oli kuumaa, niin kämpässä oli vielä helteisempää. Katsoin kamiinan pesään. Siellä hehkuivat hiilet. Ulkona varjossa mittari näytti 27 asteen lukemaa. Valmistelin terassilla aterian. Sillä välin paikalle saapui kaksikin pariskuntaa. Nuori nainen tuli kyselemään, tiedänkö mitä lintuja maassa on juoksentelemassa siellä täällä. Kerroin, että hän on luultavasti nähnyt riekkoja. Poikueita olikin ollut maastossa runsaita määriä.
Nousin sitten kämpän taakse ja lähdin kohti pohjoista. Kilometrin kuljettuani käännyin koilliseen nousemaan Tuiskupään rinteestä laskevaa puron vartta ylöspäin.
Tuiskupään rakkaa
Puron latvoilla saatoin nähdä tunturin huipulla olevan Tuiskupään "hatun". Mikäli ei olisi ollut niin kuumaa, olisin jättänyt rinkkani ja käväissyt kuvaamassa kallioita lähempää. Nyt kuitenkin jatkoin matkaa kohti itää.
Taustalla alkoi näkyä Lupukoiden tunturiryhmä, eteläisimpänä Joukhaispää.
Kiersin Ampuojan läntiselle haaralle, jonka varresta löysin sopivan teltan alustan solisevan veden tuntumasta. Torstaiaamulla jatkaessani matkaa, tulin kohta Ampuojien haarakkeen kohdalle ja lähdin nousemaan koilliseen kohti Vasanlyömäpäiden kaakkoiskulmassa olevia lampia. Sää lämpeni nopeasti. Käännyin vielä itään ja nousin Vasanlyömäpäitten ja Luusuanvaaran väliselle kallioiselle selänteelle, kuten teimme vuonna 1963. Sää oli silloinkin aurinkoinen.
Sokostin keskiselänne ja Hietapää oikealla.Sokostin pohjoishuippu vuonna 1963 sekä Luiron koillislahti.Sokostin keskiselänne. Hietapää jää mäntyjen taakse.Sokostin pohjoishuippu sekä Luirojärven koillislahti.
60 vuotta takaperin, vietimme Luirolla pari päivää. Kävimme ensin Joukhaispäällä ja sitten kiipesimme Sokostille. Nyt minulla ei ollut aikaa viivähtää, vaan jatkoin matkaa lammilta tulevan puron varteen. Tein siellä aterian ja jatkoin matkaa pohjoiseen.
Kuvassa näkyy kulkusuuntaani kosteikkojen vasemmalta eli länsipuolelta. Kuvan keskellä näkyy Harrilampi.
Maasto on noilla alueilla melko hidaskulkuista. Etenin kuitenkin kohtuullisesti ja Harrilammen jälkeen tuli vastaan Tammukkalampi.
Astellessani puron yli kiviä myöten, hyppäsi ilmaan melkoinen tammukkavonkale vierestäni ja katosi. Vettä oli kohdalla korkeintaan 15 senttiä.
Tammukkalammen jälkeen suunnistelin Pikku-Luirojärven länsipuolelle. Vähän ennen sitä satuin karhun jätöksen kohdalle. Kohta sen jälkeen ylitin pientä kosteikkoa. Se vietti voimakkaasti vastoin kulkusuuntaani ja arvelin, ettei se voi olla kovin märkä. Lähempänä sen reunaa astuin pieneen painanteeseen. Oikea jalkani lupsahti juurta myöten mutaan. Sain sentään otetta kovan maan reunasta ja kiskottua itseni ja yltä päältä kurassa olleen jalkani kuiville. Oli aika yllättävää, sillä yleensä olen osannut arvioida nuo kohdat aika hyvin.
Alhaalla olevan Pikku-Luirojärven kohdalta ryhdyin nousemaan Lupukoille ja tavoittelin toisella puolella selännettä olevaa Lupukkalampea.Olenkin tässä kuvassa Lupukoitten satulassa ja edessä näkyy ko lampi. Tuossa vaiheessa itselleni alkoi tulla kiire, sillä näin kymmenien kilometrien päässä etelästä lähestyvän saderintaman. Päästyäni alemmas, yritin etsiä länsipuolelta lampea sopivaa teltanpaikkaa, mutta tuloksetta. Alemmalta lammelta sellaisen onnistuin löytämään. Viritellessäni viimeisiä sadekankaan naruja, alkoi vettä tipahdella.
Pääsin siis ajoissa suojaan, mutta tuuli sattui telttapaikkaani sopimaan ja reuhtoi sadekangasta äänekkäästi. Luulin moneen otteeseen sen lähtevän irti, mutta narut pitivät. Melko rauhattoman yön jälkeen kasasin leirin.
Leirilampeni
Lähdin kulkemaan Lupukkaojan länsipuolta. Poluton taival on melko hyväkulkuista ja matka eteni joutuisasti.
Lupukkaoja virtasi koko ajan tuntumassa.
Karttaan oli merkitty ojan lähettyville länsipuolelle lampi. Satuinkin kulkemaan hieman kauempana Lupukkaojasta, joten sen havaitsin. Lampi oli melkoisen kuiva, mutta silti pohjalle riitti parisen metriä vettä. Kun se on ääriään myöten täynnä syvyys on suuri.
Nimetön lampi
Eipä aikaakaan kun tulin Sotavaarajoen putouksille. Itseasiassa koko ajan olin tullut Sotavaarajokea myöten, joka alempana muutti nimeään. Pitkään oli putouksilla tulipaikka. Tulipaikka oli myös 60 vuotta sitten. Retkeilijät olivat tehneet putouksien kohdalle sillan ja mieleeni on jäänyt, miten joku oli ahkeroinut kelonoksista todella hienon "kaluston" nuotiopaikan ääreen. UKK puiston aikanakin tulipaikka oli, mutta sitten se poistettiin. Puiston väki purki myös sillan, katsoen että se on vaarallinen. Samaan periaatteeseen vedoten myös Palovangan silta purettiin. Joku rakensi uudelleen Sotavaarajoen putouksien sillan ja puiston väki sen jälleen purki ja marmatti luvattomasta rakentamisesta. Nyt näyttää taas silta olevan.
Ehkäpä kannattaisi puiston tässä asiassa luovuttaa.Viimeinen porras.
Valmistelin tällä paikalla aterian ja lähdin sen jälkeen nousemaan kohti Peuranampumapäitten välistä painannetta. Poikkesin tässä vanhalta reitiltämme, sillä vuonna 1963 kuljimme Suomulle saakka ja sitten ylävirtaan sekä Porttikosken kohdalla olleesta sillasta yli. Nyt varauduin luvassa olleeseen huonoon ja sateiseen säähän ja päätin oleilla Porttikosken kämpän tuntumassa jos ennusteessa ollut päivän kestävä sade sattuisi kohdalle.
Noustessani rinnettä ihmettelin, että miten olen jaksanut tämänkin rinteen nousta talvella varustereki perässä ja vielä enemmän ihmettelin, miten olen selvinnyt toisella puolella rinnettä laskusta Suomun varteen. Muistan kyllä että lasku oli vauhdikas ja nopeasti tulin alas. Perässä samaa jälkeä tullut aviosiippani kylläkin oli huomannut, että monissa kohdin oli reki ohittanut jonkun puun sitä hipoen.
Nyt laskeutuminen otti enemmän aikaa. Sää oli kuitenkin edelleen lämmin ja poutainen. Kämpällä oleskeli pari miestä, joista toinen lähti pian kohti Sarviojaa ja yksinkulkija nainen samoihin aikoihin saapui myös paikalle. Itse harkitsin jatkavani kilometrin päässä olevalle tulipaikalle, jossa on mahdollisuus ylittää Suomu kahlaamalla. Lähdinkin matkaan, mutta kun huomasin että läheisen kosteikon yli pitää vaihtaa saappaisiin, niin panin leirin pystyyn ja menin peseytymään Suomun varteen.
Suomun suvantojärveä ja taustalla Karunaslaavun vaara. Taivaalle alkoi kertyä tummapohjaisia pilviä.
Yö oli poutainen ja edelleen kovin lämmin. Panin leirin rinkkaan ja lähdin matkaan. Pian kulkemani polku haaraantui. Valitsin vasemmanpuoleisen, sillä oletin että se kuitenkin hetken kuluttua yhtyy toiseen kuten yleensä on. Tämän polun varsi oli minulle outo. Se kulki hienojen kallioiden muodostamassa matalassa kurussa, jossa oli muutama lampi.
Polun varressa oleva nimetön lampi.
Jatkaessani matkaa, ihmettelin miten kaukana joesta polku kulkee. Vilkaisin karttaani ja huomasin ettei sitä ole siihen merkitty, mutta karttani on vanha joten en sitä suuremmin ihmetellyt. Sitten huomasin että polku kaartuu etelän suuntaan. Tajusin ettei ollut järkeä jatkaa, vaan pyrkiä pohjoiseen Suomun varteen. Näin Karunaslaavun korkeimman kohdan suoraan edessä ja ymmärsin että olin tullut kahluupaikan ohi. Tavoitin puolen kilometrin päässä lähempänä jokea kulkevan polun ja palasin alavirtaan. Sitten näin tulipaikan pienen puusuojan niemen nokassa. Alkoi sataa. Istuskelin puusuojan kynnyksellä kunnes sadekuuro hetkeksi taukosi. Vedin sukat jalkaan, housut pois sekä kengät rinkkaan. Otin käteeni sopivan kepin kahluusauvaksi ja astuin veteen. Vesi oli hieman normaalia korkeammalla ja ulottui polveenkin saakka. Se ei ollut ongelma, vaan liukkaat kivet. Vaati todella harkintaa ja jalan asettelua että selvisin kaatumatta. Ylityksen ajan oli tullut vain vähäistä tihkua, mutta saatuani housut ja saappaat jalkoihin alkoi sataa kunnolla. Suomun parhaiden putousten kohdalla vielä satoi, mutta viimeisimmän nivan jälkeen piti muutaman minuutin tauon, jolloin ehdin napata yhden kuvan.
Viimeinen niva.
Sitten taivas repesi. Satoi niin kaatamalla, että näkyvyyttä haittasi aivan lähellekin. Samalla puhkesi raju ukonilma. Hetken se oli aivan kohdalla. Samalla kun salamat välähtivät kuului myös kova jyrinä. Hiljalleen se siirtyi onneksi koillisen suuntaan.
Vasta ollessani Lankojärven kohdalla sade hellitti. Sadetakkini kesti hyvin testin. Se piti mutta housut kyllästeistä huolimatta eivät.
60 vuotta sitten panimme telttamme Lankojärven rannalle tälle kohdalle.Vuonna 2023 olivat näkymät tällaiset.
Sateen jälkeen oli aivan tyyntä.
Lankojärven keskivaiheilta itään päin.
Harkitsin jäämistä tähän leiriin, mutta vettä tippuvana jatkoin matkaa Lankojärven kämpälle. Alueella oli pari telttaa sekä avoimella puolella rinkoista päätellen kovasti väkeä. En poikennut sisälle, mutta panin rinkkani hetkeksi varauspuolen penkille valumaan. Penkin alla huomasin kolme tyhjää pulloa, jotka sinne oli asiantuntevasti varastoitu. Otin ne penkin päälle.
Edelleen on kummallista miten painaviksi pullot muuttuvat, kun ne on juotu tyhjäksi.
Jatkoin kohta matkaa ja koetin päästä Meänteisen saareen, jossa 60 vuotta takaperin toisen yön Lankojärvellä vietimme.
Saari on keskellä kuvaa.
Tästä katsellen en uskonut hieman koholla olleen veden aikana sinne pääseväni, mutta onnistuin sittenkin kun pehmeikössä hieman kiertelin. 60 vuotta sitten oli Meänteisellä eli R.Savinaisella maahan kaivettu ja keloilla vuorattu asumus, jossa oli makuulaveri, takka sekä hylly vieraskirjoineen. Asumuksen vieressä oli niliaitta sekä yhdestä puusta koverrettu ruuhi. Koska asumus oli sillä kertaa tyhjillään, kavereistani Ossi yöpyi siellä.
Aamulla on Ossi ulos kömpimässä.Nykynäkymä samasta kohdasta. Asumus oli oikeanpuoleisen männyn kohdalla, sen edessä. Sen voi päätellä mm oikealle suuntaavasta kaarevasta oksasta, joka näkyy osittain vanhassa kuvassa.
Kun puisto perustettiin, niin Meänteisin asumus hävitettiin. Niliaitta on vielä jäljellä. Kun paljon myöhemmin ns Luppomatti, entinen puiston työntekijä suunnitteli saarta omaksi huvila-alueekseen, ei hän sitä saanut, vaan hänen paikalle tuomansa rakennustarvikkeet hajotettiin.
Nyt huomasin, että lupon viimeiset rakenteiden jäänteet oli poltettu osittain kuin myös Meänteisen ruuhi oli poltettu. Jälkimmäistä ihmettelen. Miksi se oli tuhottu ja kenen toimesta?
Jatkoin sitten matkaa ja tulin Rautuojan varteen. Siihen pystytin viimeisen leiripaikkani. Sää oli pysynyt Lankojärvella oloni aikana poutaisena ja vähän aurinkokin pilkisti pilvien raoista.
Viimeinen telttapaikka.Kuva samalta kohdalta Rautuojaa ylävirtaan.
Yöllä satoi mutta aamuksi poutaantui. Sain leirin purettua sateettomassa säässä. Lähdin kulkemaan ojan vartta samoin kuin 60 vuotta sitten.
Siellä täällä on hienoja suvantoja.
Sitten alkoi sataa. Suunnitelmani kääntyä ennen Rautulampea pohjoiseen ja nousta Kutturapäiden selänteelle ja mennä sitä myöden Luulammille meni myttyyn. Kävelinkin Rautulammen uudelle rakennuskeskittymälle. On se hieman oudon näköinen, mutta kun avoimen puolen asujat varsin pian saapumiseni jälkeen lähtivät jatkamaan kuka minnekin suuntaan, niin pääsin tarkastelemaan sisätiloja.
Kamiinanurkkaus.Laverit.
Yksityiskohdat olivat viimeisteltyjä ja varmaan kokonaisuus oli toimiva, vaikka en muuhun infrastruktuuriin tutustunutkaan.
Juotuani voileivän lisäksi pari kupillista kahvia lähdin suoraan Rautupään rinteeseen ja jatkoin Niilanpään juurelle. Siellä oli tauolla mies, joka sanoi ensitöikseen että näkyy olevan muitakin hänen ikäryhmäänsä kuuluvia liikkeellä. Todetessani että 80 vuoden pykälä on siirtynyt menneisyyteen kohdallani, hän sanoi että hän taitaa olla viitisen vuotta nuorempi.
Pysähdyin itsekin tauolle, huomatessani että melko kuivassa puronuomassa silti lirisee vettä pultereiden seassa. Sain siitä kurkun kostuketta.
Jatkaessani hämmästyin suuresti. Niilanpään selänteellä oli laite, jota en uskonut voivan siellä olla.
Mies siellä korjaili pientä kaivinkonettaan.
Juttelin tovin miehen kanssa. Hän kertoi että helikopteri tulee nostamaan harjanteelle soraa, jonka hän sitten koneellaan tasoittelee. Tällä tavalla "sorastamalla" kuulemma korjataan mönkijöiden aiheuttamia vaurioita uralla. Totesin hänelle, että onhan hyvä saada paikallisille töitä, mutten usko korjausten kestävän.
Kovin on nykyään leveät kulku-urat tunturissa.
Valitettavasti sade- ja sulamisvedet pitävät kyllä huolen siitä, että korjausten toimet huuhtoutuvat melko pian vesien mukana. Toivon toki että niin ei käy, mutta pelkään pahinta.
Laskeuduin tämän jälkeen länsiterassille ja joutuisasti kuljin Kiilopään parkkipaikalle, jossa aviosiippani sisarineen minua odotteli.
Vuonna 1963 porukkani yöpyi vielä Luulammilla. Sinä kesänä se oli vielä erämaata. Tosin Suomen Latu oli ostanut nykyisen Kiilopään alueen sekä hankkinut hirsirakennuksen, joka siirrettiin ensimmäiseksi Kiilopään päärakennukseksi. Ne hankkeet eivät meitä häirinneet. Suunnistimme vielä Luulammilta Laanilaan, joka oli silloinen retkeilyn keskuspaikka. Nyt en kehdannut sitä etappia tehdä. Sinne suuntaa nykyään autolla-ajo kelpoiset retkeilyreitit.
Toistasataa kulkukilometriä jäi silti taakse. Luontoelämyksiä jälleen kerran tuli koettua runsain mitoin. Niihin ei kyllästy nähtävästi koskaan. Niin, ja hyvin iästäni huolimatta jalka nousi. Siitä pitää osata olla kiitollinen.
