Varhaisimpia muistikuviani lapsuudestani ovat Helsingistä Tarkkampujankadun kotini ikkunalaudalta. Siellä tepasteli puluja, joista olin kiinnostunut. Lähistölle pudonneen lentopommin räjähdys pelotti ne siivilleen. Sillä kerralla en ennättänyt äitini kanssa pommisuojaan.
Veneillessäni Luirojokea ohi Uulalan erämaatalon, olen aina muistanut vuoden 1943 venäläisten partisaanien raukkamaisen teon. He ampuivat talossa olleen ainoan ihmisen Brita Hanna Maggan.
Taistelukertomuksessa murhatyö muuttui partisaanien sankarilliseksi taisteluksi. 5 sotilasta ja kymmenkunta taisteluun osallistunutta siviiliä surmattiin ja tuhottiin valtavasti kalustoa. Suomalaiset siviilitkin siis osallistuivat taisteluun partisaaneja vastaan ja ampuivat minkä ehtivät talon ampumaluukuista. Luultavasti vähän ennen hyökkäystä paikalle autolla ajaneet saksalaiset sotilaatkin surmattiin. Talossa ei ole ampumaluukkuja eikä kukaan saksalainen ole taloa nähnyt, ellei sitten ole sodan jälkeinen retkeilijä.
Olen miettinyt, että miten kukaan voi kehdata pitää rintapielessään kunniamerkkejä tämänkin "taistelun" kunniaksi.
Öistä näkymää Luirojoelta Uulalan edustalta.
Euroopassa soditaan. Parikymmentä vuotta takaperin en voinut kuvitellakaan, että tämä olisi mahdollista. Menetelmät ovat kuin kopioita menneisyydestä. Venäjän mukaan kyse on erikoisoperaatiosta, jolla turvataan rauhaa.
Olen itse ollut rauhanturvaajana. Silloin ei tuhottu sairaaloita, taloja eikä omaisuutta, ei hyökätty siviilien kimppuun eikä pyritty herättämään tällä tavalla kauhua ja antautumismielialaa.
Nämä menetelmät olivat venäläisten työkalupakissa toisen maailmasodan aikana Suomen rintamalla ja valitettavasti sama toistuu nyt Ukrainassa kuin myös vähän aikaisemmin Syyrian sodassa.
Tänään kuulin saamelaisten neuvoston pidättäytyneen Venäjän hyökkäyksen arvostelusta sillä perusteella, että Venäjän puolen saamelaiset voisivat osallistua neuvoston työskentelyyn. Toivottavasti päätöksentekijät osaavat hävetä.
